Elämä Suomenlinnassa, omassa pienessä maailmassaan, on muovannut Petrasta sen ihmisen, joka hän tänään on. Seitsemän saaren linnoituksessa ei ole autoja, vain muutamia huoltoajoneuvoja. Ei asfaltoituja katuja, vain yksi pieni ruokakauppa. Jopa Suomenlinnan mittapuulla Petran näkökulma on ainutlaatuinen: hänen kotinsa on yksi harvoista venäläisaikaisista puuhuviloista, jotka sijaitsevat muurien ulkopuolella, kapealla maakaistaleella kallioiden ja aaltojen välissä.

Petraa tavatessa on helppo huomata, kuinka tietynlainen reunamilla oleminen on muovannut hänen persoonaansa. Tapaamisen jälkeen jää pohtimaan, onko olemassa erityistä saari-ihmisten lajiketta, jota yhdistää vapaudentunne, mielikuvitus, rakkaus tuuleen ja vahva vastenmielisyys tarpeettomia sääntöjä kohtaan. (…älä anna Petran aloittaa keskustelua uusista varoituskylteistä ja turva-aidoista Suomenlinnan rannoilla!).

Petra vietti lapsuutensa leikkien saaren rannoilla ja tunneleissa. Hänen taiteilijavanhempansa muuttivat Suomenlinnaan 1960-luvulla viehättyneinä sen kauneudesta ja edullisista elinkustannuksista, kuten monet muutkin taiteilijat samoihin aikoihin. Kun Petra syntyi, perhe asui pienessä asunnossa Ehrensvärdin museon vieressä ilman keskuslämmitystä, juoksevaa vettä tai sisä-WC:tä. Rannikkovartiosto kiidätti Petran äidin synnyttämään mantereelle. “Se oli tyypillisen pimeä ja myrskyisä lokakuun yö – juuri sellainen kuin Suomenlinnassa usein siihen aikaan on,” Petra nauraa aloittaessaan tarinan siitä, miten hänestä kasvoi merta rakastava ihminen.

“Lapsuuteni oli vapaata ja villiä leikkimistä saaren kallioilla ja paljon yksin olemista. Olin ainoa lapsi, ja uskon sen vaikuttaneen mielikuvitukseeni. Kun lähdin ulos, löysin aina jotain tekemistä. Kuvittelin itselleni leikkikaverin. Muutin muurien aukot milloin keittiöksi, milloin mökiksi tai omaksi salapaikakseni. Jonkinlainen toisen todellisuuden tunne oli aina läsnä. Rakastan edelleen yksin olemista, enkä silti koskaan tunne itseäni yksinäiseksi.”

Suomenlinnan saaristoluonto ei ollut ainoa Petran lapsuutta muokannut tekijä. Myös hänen vanhempiensa taiteilijayhteisöllä oli iso rooli. Petra muistaa, kuinka saariyhteisössä oli selkeitä hierarkioita: “Taiteilijat ja museoväki asuivat Susisaaressa ilman juoksevaa vettä tai viemäreitä, armeijan väki taas asui kirkon lähellä olevissa rakennuksissa, joissa oli juokseva vesi ja keskuslämmitys. Telakan työntekijät asuivat Länsi-Mustasaaressa.”

Petran tultua teini-ikään hänen vanhempansa ostivat talon, jossa hän itse nykyisin asuu. Kauniisti sisustettu huvila oli lähes rappeutunut, kun hänen vanhempansa pelastivat sen. Hänen isäpuolensa, sisustusarkkitehti, kunnosti sen huolella. “Monet venäläisajan rakennukset purettiin, kun linnoitus siirtyi Suomen hallintaan vuonna 1918. Tämä talo säilyi, koska se oli yksityisomistuksessa.”

Petran sukujuuret ulottuvat pitkälle Suomenlinnan historiaan. Suomenlinna rakennettiin merilinnoitukseksi Ruotsin valtakaudella. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1748, ja monet Petran varhaiset sukulaiset olivat sotilasvirkamiehiä, jotka osallistuivat linnoituksen suunnitteluun ja rakentamiseen – osa kehityssuunnitelmista on jopa Petran sukulaisten hyväksymiä. Viaporin linnoitus antautui Venäjän joukoille vuonna 1808 ja pysyi Venäjän vallan alla vuoteen 1918 saakka.

Kun Suomenlinna siirtyi itsenäistymisen myötä Suomelle, Petran isoisä Heikki Tandefelt oli ensimmäisiä paikalle saapuneita suomalaisia virkamiehiä. Heikki oli opiskellut taidetta Firenzessä ja Pariisissa ja hänellä oli vahvat yhteydet Keski-Eurooppaan. Aikansa eurooppalaiseen museokulttuuriin perehtyneenä hänellä oli näkemys siitä, mitä Suomenlinnasta voisi tulla. Heikki Tandefelt perusti Suomenlinnan museon ja toimi sen ensimmäisenä kuraattorina.

Moni asia on muuttunut siitä, kun Petra oli lapsi, mutta halutessaan hän löytää edelleen saaren ytimen. “Lempijuttuni on yhä sama. Menen yksin meren ääreen, makaan selälläni, kuuntelen aaltoja ja tunnen kallioiden energian. Kun vieressä ei ole vierailijoita, voin yhä tavoittaa saman tunteen kuin lapsena.”

Petra kannustaa myös lapsenlapsiaan tekemään samoin: “Kun he tylsistyvät, sanon heille, että laittakaa kännykät pois ja menkää ulos. Tekemistä riittää aina. Ja nyt heidän kanssaan uskallan jopa mennä tunneleihin. Heidän kanssaan olenkin yhtäkkiä rohkea!”

Petran mielestä paras vuodenaika saarella on joko syksy myrskyisine öineen tai kevät. “Rakastan sitä, kun kaikki on dramaattista ja elämä ja kuolema ovat läsnä. Täällä voi aina aistia toisen maagisen todellisuuden olemassaolon.”

Silloin Suomenlinnassa on myös eniten rauhaa ja hiljaisuutta. “On melkein ironista, että vaikka me paikalliset joskus turhaudumme kesän turistivirtoihin, on oikeastaan minun isoisääni syyttäminen siitä, että Suomenlinna on niin suosittu matkailukohde.”

Suomenlinnassa vierailee vuosittain yli 800 000 matkailijaa. Kävijöitä ohjeistetaan suosituksilla, joiden avulla voi tutustua linnoitukseen vastuullisesti: huomioiden sen herkän kulttuuriperinnön ja sen, että Suomenlinna on myös monelle koti – ihmisille sekä esimerkiksi pesimispaikkoja etsiville linnuille.

Petra teki viimeisen paluunsa Suomenlinnaan vuonna 2003, kun hän muutti sukuhuvilaansa ja otti komennukseensa lelumuseon, jonka hänen äitinsä oli perustanut kotikellariin kaksikymmentä vuotta aiemmin. Nyt, omat 20 vuotta museovieraita ja kahvilan kävijöitä palveltuaan, Petra toivoo uusia tuulia: ainutlaatuinen lelukokoelma etsii uutta kotia. “En vielä tiedä, mitä uusi tuo tullessaan tai tarkoittaako se Suomenlinnasta lähtemistä”, Petra sanoo, pysähtyy hetkeksi ja hymyilee kuin saari-ihmiset konsanaan: “Mutta tiedän, että vaikka lähtisin täältä, tämä paikka ei koskaan lähde minusta. Se teki minusta sen, kuka olen.”

Kaikki kuvat: Outi Neuvonen